Joku jonka vuoksi kuolla

 Melkeen vuoden tauon jälkeen palaan taas tänne, luultavasti kirjotan taas yhden tekstin ja katoan taas vuodeks mutta eipä sillä ole mitään väliä. 

Mä löysin sen, mä löysin sen kaiken… Sen kaiken mitä toivoin ja vielä vähän enemmän, kaiken sen tavoitin mistä vuosi sitte suuressa tuskassa kirjotin. Kuinka paljon voi asiat muuttua siinä yhdessä vuodessa, kuinka eri ihminen katsookaan takas peilistä tänä päivänä. Ei se kaikki vaan tippunu käteen, tai ilmestyny tyhjästä. Eikä se kaikki ois tässä jossei ensin ois oppinu rakastamaan itteään, jossei ensin ois oppinu itsestään asioista ja oppinu olemaan yksin ja onnellinen niinkin. Kaikki tämä mitä elämässä nyt on, sitä ei ois jossei ois vielä joutunu rämpimään paskan läpi ja nousemaan sieltä vielä muutaman kerran. Mutta mä nousin, ja mä kasvoin ihmisenä, mä opein itsestäni asioita, mä opein muista asioita. Mä jouduin miettimään asioita, ja laittaan asioita tärkeysjärjestykseen, mun piti olla ensin itse valmis itselleni, ennenku pystyin olla valmis mihinkään muuhun. Ja tänä päivänä, mulla on se kaikki…

Rakkaus, se on ihmeellinen asia, ja kuten aikasemmin kirjotin, en sitä koskaan ollu kokenu. Ja nyt voin ihan varmuudella sen sanoa, että en sitä ollu kokenu. Ennenku nyt, nyt mä tiedän mitä se on. Vaikka sitä ei pysty pistään ees kunnolla sanoiks, koska sitä ei voi edes käsittää ennenku sen kokee kunnolla. Se on kaikkea mistä on unelmoinu mutta vielä parempaa, vielä enemmän. Se ruokkii sun sielua ja mieltä, saa sut tunteen asioita niin syvästi, ettet ollu varma että ihmisellä voi olla näin vahvoja tunteita. Se valtaa koko kehon ja mielen, vahvistaa sua, antaa toivoa. Ja kuinka hyvältä tuntuu löytää ihminen, joka rakastaa sua samalla voimakkuudella miten itsekkin rakastat. Kun tällä kertaa se ei ole sitä että tukahutat toisen sun tunteilla, vaan toinen ottaa ne vastaan, ja antaa yhtä paljon takasin. 

Se on outoa, miten kaks ihmistä voi törmätä, niin oudossa paikassa kun esim työpaikalla, paikka missä vähiten odottaa ees sitä että tuola on se jonka kanssa nään koko mun tulevaisuuden. Ja yhtenä kauniina päivänä kävelet sinne ja sun koko loppuelämä alkaa siitä hetkestä. Kuinka pienestä se on kiinni että se kaikki ois menny ohi, jos ykski asia ois ollu erillailla, tätä hetkeä ei nyt ois, mutta niin vain silmänräpäyksessä voi saada ihan kaiken mistä on koskaan unelmoinu. 

Mä rakastan tätä rakkautta minkä löysin, ja minkä sain. Mä rakastan sitä kuinka hyvä mulla on olla, ja mä hämmästyn jatkuvasti siitä kuinka paljon eri tunteita tässä herää. Siinä missä uskoin etten enään koskaan tuntis mitään, tai ainaskaan muuta mitä aikasemmin olin tuntenu niin saan kerta toisen jälkeen yllättyä että jo niille olemassa oleville tunteille löytyy vielä vähän enemmän voimakkuutta. Miten joku ihminen voikaan tehdä sen että tunnet näin, ja kuinka joku ihminen voi olla niin tuttu ja turvallinen heti alusta. Tavallaan mä ehkä uskon kohtaloon, varsinki tämän jälkeen. Koska ei tämmöstä tapahu, muutaku elokuvissa. 

Mun ei tartte pelätä mitään, mun ei tarvitse miettiä kelpaanko mä. En hyvinä, enkä huonoina päivinä. Mua rakastetaan just semmosena ku mä olen, siinä missä minäkin rakastan toista just omana itsenään. Kun toinen näkee sussa kaiken, ja silti pitää sua täydellisenä se vasta hienoa onki. Mä pelkäsin, mä myönnän sen, mä pelkäsin että tää on taas yks pettymys muitten joukossa, ja mä löin kaikki pöytään lähes heti. Mä kerroin kaiken mikä mua oli satuttanu, kaiken mitä olin kokenu, ja pelkäsin että nyt viimestään toinen tajuaa että ei mussa ole mitään rakastettavaa, että oon vaan rikkinäinen ihminen. Sen kaiken jälkeen sanat jotka sai kuulla oli: ”eiköhän tää oo ihan virallista nyt”… siinä tilanteessa sitä tajus että millään ei oikeesti ole väliä, paitsi just sillä hetkellä. Millään vanhoilla asioilla ei oo mitään väliä. Koska siinä tilanteessa on vaan me. Kun koko suhde perustuu sille että ollaan tasa-arvosia, ja ollaan siinä hyvässä ja pahassa, kun asioista puhutaan, ja muistutetaan siitä että on pakko puhua jos on paha olla jostaki, tai muutenvaan. Mitään ei pidetä sisällä, vaan asiat selvitetään yhdessä, me rakennetaan tätä yhdessä, ja kannatellaan tätä yhdessä, me ollaan tässä yhdessä. Ja jos on päiviä ku toinen ei kykene oleen niin vahva ku toinen, niin sillon ollaan siinä toisen tukena, ja siitä selvitään, yhdessä. Kenelläkään muulla tai millään muulla ei ole väliä, ei muiden mielipiteillä tai neuvoilla tai millään muullakaan.

Onneks mä löysin just sen mun ihmisen 🖤

Koska millään muulla ei ole väliä…🖤

What is love? Oh, baby don’t hurt me, no more.

 Mä en usko että oon koskaan rakastanut, tai olen rakastanut omalla tavallani, mikä on ollut väärä tapa. Se ei koskaan oo ollu rakkautta, koska mä en oikeasti taida edes tietää mitä rakkaus on. On mulla tietenkin käsitys siitä, mitä se on ja mitä sen kuuluis olla, mutta alan käsittään sen että en oo itse ehkä koskaan sitä kokenut, en sillä tavalla miten se kuuluis kokea. 

Mun rakkaus on aina pohjautunu suureen menettämisen pelkoon, tai siihen pelkoon että mut hylätään. Koska aikojen alusta mulle on muistettu kertoa se kuinka arvoton mä olen, kuinka kukaan ei jaksa mua, ei edes ne mun lähimmät ihmiset, kuinka suuri taakka mä kaikille olen pelkästään sillä että mä olen olemassa. Joten nykyään jos löydän ihmisen josta alan välittämään, mun kaikkia toimintoja ohjaa pelkkä pelko. Pelko siitä etten riitä, pelko siitä että toinen löytää jotain parempaa, tai yleisesti se että muut näkee mut niinku mä näen itseni: taakkana. 

Mä en usko että mä pystyisin rakastaa terveellä tavalla, mä voin päästä lähelle sitä, mutta mä epäilen sitäkin. Mä olen joutunu tekeen helvetisti töitä sen eteen että oon ees se mitä mä oon tällä hetkellä. Mä oon joutunu luomaan itteni tyhjästä, luomaan itteni täysin murretusta ihmisestä, jolla ei ollu selkärankaa, omaa tahtoa, tai omia ajatuksia. Mä olen luonut itteni ihmisestä joka inhos itteän ja kaikkea mitä oli. Mä olen luonut itteni ihmisestä joka huusi omalle peilikuvalleen kyyneleet valuen että ”miksi sun pitää olla tommonen”. Mä olen rämpinyt semmosen paskan läpi yhä uudestaan ja uudestaan, että välillä jopa mietin että miten ihmeessä yks ihminen voi kestää näin paljon. Mä loin itteni, mutta samalla mä loin ympärilleni niin paksut muurit, että mun on välillä vaikee päästää ketään niitten läpi, koska aina ku oon päästäny jonku läpi, mulle on taas näytetty miks ne oon alunperin rakentanu. Niitten muurien takia on nykyään ulkopuolisen silmissä kylmä, kivikasvonen, ylimielinen ihminen. Josta saan myös usein kuullakki, ja se sattuu, koska ei se ole sitä mitä mä oon, se on se mitä näytän ulospäin tahattomasti, koska pelkään kuollakseni sitä että vielä joskus päästän yhen ihmisen liikaa mun elämään, ja mut murretaan taas, ja se yks viimenen kerta onki liikaa. Ja oikeasti joku mun sisällä kuolee lopullisesti, ja samalla myös minä. 

Mä haluan rakastaa ja tulla rakastetuks, mä haluan näyttää sen mitä mä oon ja mitä mulla on antaa. Mä en halua että nää pelot ohjaa mua elämässä, mutta niin monet kerrat mulle on luvattu kuu taivaalta ja kerrottu että oon toiselle kaikki kaikessa, kun oikeasti en oo ollu mitään. Helposti korvattavissa, nopeasti unohdettu. Mä en oo ollu ees sen arvonen että mulle kerrotais että mua ei haluta. Ja sen jälkeen tuijotat itteäs taas peilistä ja mietit että mikä mussa on niin helvetin pielessä että en kelpaa. Ei mussa ole mitään vikaa, mutta mun pitää oppia se että vaikka kuinka pelkään menettää, mä en voi nostaa toista jalustalle ja peittää silmät kaikilta virheiltä, ja ajatella että jos kestän kaiken niin mua rakastetaan. Mä olen tehnyt sitä koko elämäni, ja mihin se on johtanu? Siihen että oon enemmän rikki ku koskaan, siihen että vaikka kuinka yritän rakastaa niin en pääse perille asti tunteitteni kanssa koska vastaan iskee seinä. Siihen että oon monet yöt itkeny itteni uneen, kun toisella on samaan aikaan kaikki hyvin. Se on johtanu siihen että vaikka huudan pelkästä tuskasta toisen edessä, saamatta sanaakaan suustani itkun seasta oon silti jääny yksin. Mä työstän mun pelkojani jatkuvasti, ja mä puran mun muureja. Ja mä tiedän sen että vielä joku päivä joku tulee mun elämään, ja se joku ottaa mua kädestä kiinni ja näyttää sen että mun ei tartte pelätä. Ja kaikista peloista huolimatta mä kelpaan, ja mä en löydä itteäni taas rikottuna yksin. Ja se ajatus saa mut jaksamaan, vielä joku päivä mä rakastan, ja muaki rakastetaan. 

Resilience

Resilience (n.) The ability to become strong, healthy or successful again after something bad happens.

Mä kävin taas pohjalla, sielä pimeässä paikassa, siinä synkässä mielentilassa mihin mun ei enään koskaan pitäny palata. Mä en vaan ite muista siitä oikeastaan mitään, mutta jälkeenpäin ajateltuna niin en ihmettelekkään sitä. Ihminen kestää asioita tiettyyn pisteeseen asti, ja mä koen että kaikesta erityisherkkyydestäni huolimatta kestän yllättävän paljon paskaa ennenku oikeasti murrun. Mä kannan tuskani itse, mä en heitä sitä kenenkään muun harteille, tai oleta että kukaan muu kantais sitä mun puolesta. Mutta joskus mäki romahan kaiken sen alle, ku sitä taakkaa on liikaa. Mutta joka kerta mä kerään itteni, ja nousen ylös, taas vähän viisaampana.

Mä oon joutunu tämän vuoden aikana oikeasti pohtimaan kuka mä olen, mitä mä haluan, mitä mä ylipäätänsä teen. Välillä tuntuu että oon selvittäny sen ja välillä taas tuntuu että oon enemmän hukassa ku mitä aikasemmin. Mutta silti käsitys siitä kuka oon, se alkaa pikkuhiljaa muovautumaan, se ei oo enään abstrakti sotku, aavistus tai harha. Mä tiedän kuka mä olen ja mä tiedän mitä mä tarvitsen elämältä ollakseni onnellinen.

Mä oon aina ajatellu että mun onnellisuus tulee toisista ihmisistä, siitä että mulla on toinen ihminen siinä. Ja tavallaan se tuleekin, mutta se ei voi jatkua näin. Että luotan mun onnen ja hyvinvoinnin aina muiden käsiin, ja hajoan ku ne ei haluakkaan enään pitää sitä. Mä en voi jatkaa sitä että annan toiselle heti 110% ittestäni jos mä en saa edes puoliakaan takasi, antaa kaikkeni ja vähän enemmän mutta silti olla aina se joka jää keräämään pirstaleita ittestäni pimeessä. Mä en jaksa särkeä itteäni kerta toisen jälkeen, joka ikinen kerta. Mä haluan silti luottaa ihmisiin, mä haluan näyttää sen mitä mä olen, mutta jatkossa aion olla varovaisempi. Koska mä luotin taas, mä uskoin kaikkeen mitä mulle sanottiin ja loin liikaa toivoa onnesta ja onnellisuudesta, löin sen kaiken toisen käsiin, koska halusin luottaa, halusin uskoa siihen että tää on nyt se mitä oon ettiny. Uskoin kaiken, uskoin ettei tää satuta, koska näin luvattiin. Kunnes kaikki taas katos, ja jäin yksin, ilman mitään selitystä miettimään että mitä tapahtu. Ja joku osa mun sisällä kuoli taas vähäsen. Oon vihanen ja pettyny, mutta en tiedä kumpaan enemmän, itteeni vai toiseen.

Mä en ole silti yksin, mulla on paljon ihmisiä mun ympärillä jotka rakastaa mua, paljon ihmisiä jotka on siinä ku heitä tartten, jotka on mun elämässä sen takia että ne haluaa. Yks ihminen kaikkien joukossa ei vaikuta siihen mitenkään. Jossen kelpaa niin sitte en kelpaa, en lähe taistelemaan ihmisen puolesta joka ei tekis mitään mun eteen. Mulla on ihmisiä jotka välittää musta, vaikka sitä toivoo että olis jollekki se asia mitä ne miettii heti ku ne herää, ja viiminen asia illalla ennenku ne nukahtaa. Mutta elämä ei oo reilua, ja paskaa tulee ovista ja ikkunoista kausittain, mutta mulla on silti niin paljon asioita elämässä mistä saan olla kiitollinen.

Ja mä tajusin sen ku mulle sanottiin:
”Mua niin harmittaa sun puolesta, koska näin oikeesti kuinka onnelliseks se teki sut, koko tilanne ylipäätänsä. Ja näki kuinka olit taas oma ittes, teit jääkahveja, olit ulkona ja muutenki nautit elämästä” 

Olin ehkä onnellinen, ja löysin sen onnellisuuden itsestäni toisen avulla. Mutta ne asiat mitä tein niin tein yksin, kun toinen oli muualla. Ja mä jatkan sitä mun onnellisuutta mikä mulla oli, minkä mä saan siitä että teen asioita mistä nautin, oli se sitte se että keitän ittelleni kahvit, meikkaan, lähden ulos, tai ihan mitä vaan mikä saa mut tunteen että oon elossa. Ja sitä kukaan ei voi viedä multa.

Masennus nimeltä Bertil

On todella raskasta, kun ei tunne mitään. On todella uuvuttavaa kun normaalia tunnesäätelyä ei ole yksinkertaisesti tällä hetkellä olemassa. Kun kaikki on tasapaksua harmaata, mikään ei tunnu miltään ja joka ikinen päivä on täysin samanlainen. Kun itse tiedostat sen että tämä ihminen joka nyt olen, se ei ole minä. Kun ennen itkit kun itketti, ja nauroit kun nauratti. Rakastit koko sydämmelläs ja vähän enemmän, haalit positiivisia asioita lähelle, ja samalla myös ehkä negatiivisia. Antaisin toisen jalkani siitä että osaisin itkeä, että osaisin tuntea edes jotakin, olis se sitte edes sitä negatiivista.

Masennus, tuo ihana ystäväni jota oon kantanu mukanani kymmenen vuotiaasta asti. Välillä se on lähteny lomalle, ja sitten taas tullu takasin, katsomaan miten oon edistyny viime kerrasta ku nähtiin. Se on aina mukana, välillä vähän piilossa, odottamassa että se voi nostaa päätänsä taas ja repiä kaiken alas. Mun masennus on kulkenu mun mukana kohta neljätoista vuotta, se on pitempi aika ku mun monet ystävyyssuhteet, vois kai sanoa että masennus on mun paras ystäväni, se ei koskaan jätä. Mun masennuksen nimi on Bert, tai ehkä Majlis, tai joku muu ruotsalainen vanha nimi. Se sopii sille. Olkoot hän Bertil, mutta häntä kutsutaan Bertiks. Bert on kakskielinen masennus, se alotti ruotsiks ja nyt se piinaa mua suomeksi. Bert ei tunne rajoja, eikä aikatauluja. Bert tulee ja menee miten hän itse haluaa. Antaa uskoa että se lähti vihdoin, mutta kyllä se sieltä aina takasi tulee.

Bert ei ole yhtä agressiivinen tällä kertaa, Bert ei halua satuttaa mua nyt. Se ei laita mun päähän ajatuksia itteni satuttamisesta mitä se teki aikasemmin, sen sijaan se piinaa mua eri tavalla. Viemällä kaiken multa, kaiken ilon, kaiken surun. Haluaisin ajattella että Bert vihdoin kyllästy ja alko pakkaamaan tavaransa, että jos tästä selvitään niin Bert on historiaa. Mutta eihän se koskaan oo niin. Mä vihaan sitä, mä vihaan sitä että se on kontroloinu mun elämää viimeset neljätoista vuotta, vienyt multa niin paljon, jättäny arpia. Aiheuttanu tuskaa ja häpeää. Mä vihaan sitä että se ei päästä irti, ettei se lähe menemään, edes lääkitys ei saa Bertiä katoamaan. Bert on minä ja minä olen Bert. Ehkä me kuulutaan yhteen, meistä on tullu yhtä. Minä ja hän, vuosikymmenien rakkaustarina. Siihen tottuu, sen kanssa oppii elämään. Enhän minä ees tiiä kuka mä oon, ilman Bertiä. Koska se on aina ollu siinä.

Mä olen yrittänyt päästää irti, mä olen yrittänyt hyväksyä sen että tää on se asia jonka kanssa mä elän, se asia jonka kanssa pitää vaan yksinkertasesti vaan selvitä. Mä en halua olla masentunu, mä en halua että mun "huono päivä" kestää pahimmillaan vuoden. Mä en jaksa kantaa tätä taakkaa, mutta mä en voi antaa sen enään viedä mua sinne kuoppaan missä aikasemmin oon ollu. Mä en voi makkoilla kuukautta sängynpohjalla ja tuijottaa kattoa. Mä en säälii enään itteäni, tai koita rangaista itteäni siitä että oon tämmönen. Mutta jos vaan saisin mun tunteet takasin... Jos voisin hetken tuntea jotain muuta ku pelkkää harmaata ja vihaa, niin voisin ehkä jopa olla onnellinen.

Kai mulla ehkä on yksinkertasesti joku tunne burnoutti, tiedostan itsekkin sen että mun pitäs antaa enemmän kaikille, ja jaksaa olla kunnolla. Mutta silti jokaikinen päivä on yhtä selviytymistä, mä olen ihan loppu, mutta silti painan eteenpäin, käyn töissä, teen lapselle ruokaa ja muistan jopa itekki syödä. Etin jatkuvasti jotain mikä sais ees jotain tunteita esiin mussa, mutta ne asiat on harvassa. Mutta se on pakko jatkaa sitä etsimistä, koska muuten mun pää hajoaa tähän. En oo silti valmis antaan periks, ei tääkään lopullista oo. Vielä joskus Bertil kyllästyy ja tajuaa etten oo sen, ja sitte voin olla taas minä. Ja sitä päivää mä odotan.

Haista v***u

Mä olen aina ollut ihminen joka tuntee asiat keskivertoa ihmistä voimakkaammin, ihminen joka haluaa nähdä toisissa vaan hyvää siitä huolimatta kuinka paskana muut ihmiset sitä toista pitää, ihminen joka hyppää kohti tuntemattomaa kädet levitettynä, vaikka se tarkottais että tiputaan, korkealta. Ihminen joka tekis mitä vaan toisen eteen, että sillä toisella ois hyvä olla, vaikka se tarkottais että muhun sattuu tai jopa pahimmassa tapauksessa kadotan itse siinä samalla.

Mä kadotin itseni, enkä ole vielä tänäkään päivänä löytänyt mua. Mä kadotin itseni, ja sen minkälaiseks olin luonut itseni. Mä kadotin kaiken, yhdessä hetkessä se kaikki mitä olin vuosien aikana rakentanu, se minkä eteen olin taistellu, se minkä eteen olin kärsiny. Se kaikki katos, eikä siitä tuu saamaan ees osaa takas. Mä en kykene enään muokkaamaan itsestäni sitä mitä mä olin parhaimmillani, mä en pysty nousemaan ja löytämään sitä ihmistä joka vielä hetki sitten katto takas peilistä. Ja miksi? Koska mä annoin sen kaiken pois, koska uskoin liikaa, ja annoin toisen polttaa sen kaiken raunioiks. Tuhota sen kaiken mitä mä olin rakentanu, tuhota sen ihmisen mikä olin, tuhota mut.

Kun sä rakastat liikaa, kun sä rakastat koko sydämelläs ja vielä vähän enemmän. Se on liiankin tuttua, se oli ainoa muoto rakkaudesta mitä tiesin, se oli ainoa tapa millä osasin rakastaa. Mä olisin tuonut kuun ja tähdet taivaalta, jos se ois antanu mulle ees vähän vastakaikua. Mä olisin opetellu puhumaan jokaista kieltä mitä tää maa päällään kantaa, jos se ois toista miellyttäny. Kunhan vaan oisin kelvannu, ja niin kauan mä yritin, ja niin monesti mä petyin. Että vaikka annoin kaikkeni, mulle ei jääny yhtään mitään, paitsi tyhjyys. Mä taivuin ja muutuin, sopiakseni siihen mitä toinen oli, saadakseni jotain takasin, vaikka prosentin, mä antaisin ne loput yhdeksänkymmentä yhdeksän. Mutta jossain vaiheessa tulee se päätepysäkki, ku tajuaa että ei oo enään oma itsensä, ku tajuaa ettei taida ees olla elossakaan.

Kun oot antanu kaikkes ja polttanu ittes loppuun. Ku yrität pitää kiinni asiasta joka polttaa sun sormet, mutta silti kaiken sen kivun ja tuskan läpi pidät kiinni. Ihan vitun sama vaikka menettäis kätensä, koska tässä on lämmin, ja tässä oli hetki hyvä olla. Ja sä pidät siitä kiinni, vaikka se sattuu, se sattuu niin ettei henki kulje, ja sä huomaat sen että sun iho palaa, mutta silti sä pidät kii, niinku se ois ainoo asia mikä pitää sut hengissä. Ainoa asia mikä pitää sut lämpimänä, mutta se polttaa, ja se tuli se ei pysy sun käsissä, sä et voi kontroloida sitä. Se leviää, ensin yks hiha, sitten toinen, huomaat että sun vaatteet on tulessa. Mutta silti et päästä irti, koska tässä on lämmin, vaikka suhun sattuu. Mitä sitten kun susta on jäljellä vaan hiillos, ku se tuli on tuhonnut sut täysin, ja alat huomaamaan että täälä onkin aika helvetin kylmä, Siinä vielä hetken tuntuu että kaikki on kasassa, kunnes eka tuulenpuuska tulee ja levittää kaiken sen tuhkan ilmaan, ja voit vaan katsoa voimattomana vierestä ku sä katoat sen tuulen mukana. Koska mitä susta on jäljellä enään, muutaku se kasa tuhkaa.

Mä tuhouduin, mä en tiedä kenelle oon enemmän vihanen, toiselle ihmiselle vai itselleni, koska mä annoin toisen tuhota mut. Aika parantaa haavat, mutta nää haavat ei oo parantunu, ne on mädääntyny ja ne puskee kaikkee paskaa pihallensa jatkuvasti. Mä yritän olla se mitä olin aikasemmin, mutta se on ku tyhjä kohta mun pään sisällä, mä en tiedä miten olla minä enään, koska mä en muista kuka mä olin. Mä en ole onnistunut löytämään itseäni enään, en sitä mitä olin. Ja tällä hetkellä en osaa olla paras versio itsestäni, en vaikka kuinka yrittäisin. Koska jotain meni rikki, enkä oo varma saako sitä enään korjattua... Mutta mä taistelen joka päivä sen eteen, että se korjaantuis, vielä joskus.

Juokse tyttö hyvä

Meiät on opetettu pelkäämään tätä elämää, meiät on opetettu pelkäämään muita, erityisesti miehiä. Meiät on opetettu olemaan jatkuvasti varuillaan, opetettu vilkuilemaan taakse ku me kävellään pimeällä yksin, varmuuden vuoks vilkuillaan taakse vaikka oiski vaan hämärää, tai valoista. Meiät on pienestä asti opetettu pelkäämään, pelkäämään sitä mitä meille voi tapahtua jos luotetaan tuntemattomiin, varsinki tuntemattomiin miehiin. Meiät on opetettu pysymään kaukana ihmisitä joita me ei tunneta, älä mene tuntemattoman auton kyytiin, äläkä yksin tuntemattoman mukaan ylipäätänsä, koska sut viedään, sut raiskataan ja tapetaan.

Pienestä pitäen tää ajatus on lyöty meiän päähän, pienestä pitäen meiät on opetettu pelkäämään sitä jos me liikutaan yksin jossain.. Pienestä pitäen meiät on opetettu tarkkaileen jatkuvasti meiän ympäristöä siinä pelossa että meille käy jotain jos meiän keskittyminen herppaantuu edes hetkeksi. Meiät on opetettu pelkäämään kaikkia ja kaikkea, Lyöty päähän se ajatus että me ei olla turvassa missään eikä keneltäkään jos me ollaan yksin. Ei me kyllä turvassa olla vaikka oltaiski kaksin.

Elämä on jatkuvaa "taistele tai pakene" tilannetta, mutta meitä ei olla opetettu taistelemaan, ainoastaan pakenemaan. Jotku meistä on oppinu myöhemmällä iällä sen taistelun, suurin osa vaan pakenee edelleen. Mä olen viisi vuotiaasta asti juossu pakoon tuntemattomia miehiä, koska maailma on paha paikka, ja mitä lujempaa mä juoksen sitä parempi. Jos ne saa sut kiinni sut viedää, joten juokse tyttö hyvä, jos haluat selviytyä tässä elämässä.

Mä en halua pelätä, mä en halua kulkea pimeällä ja vilkuilla taakseni, mä en halua säikähtää jokasta ääntä jonka kuulen. Mä en halua että joudun lisäämään tahtia ku nään että ihminen tulee vastaan, mä en halua ohittaa toista ihmistä sydän kurkussa valmiina pakenemaan, jos tämä toinen ihminen tekiski jotain. Mä en halua juosta kotiin koska näen että joku kävelee samaa tietä ku minä, ja kuvittelen että se seuraa mua, koska näin mulle on opetettu.Mä en halua elää jatkuvassa pelossa, mä en halua pelätä mun kotikaupunkia ja tuttuja teitä, mä en halua pelätä. Mutta mä pelkään.


Se tuttu ja turvallinen kotimatka, jota niin monesti oon kävelly, jota kautta mä kuljen aina ku meen kaupunkiin, tai tuun kaupungista kotia. Se tie jonka tunnen ulkoa, jonka osaisin kävellä unissaniki. Se muuttu sekunnissa pahaks, se ei ollu enään se tuttu ja turvallinen, vaan siitä tuli reitti jota en enään pimeällä halua kävellä. Ja ennen kun lähin kohti sitä tuttua ja turvallista reittiä, mietin että meenkö toista kautta, mutta päädyin siihen samaan vanhaan, koska sitä toista kautta olin kävelly vaan pari kertaa, ei se ole tuttu ja turvallinen, se on uusi ja pelottava. Sielä voi olla vaikka joku puskarunkkari, mutta ei, se runkkari oli mun normi reitin varrella. Enkä muista millon viimeks oisin pelänny niin paljon.

Ja mä joudun pelkään miestä joka seisoo muna kädessä puskassa, koska mä olen nainen, mä joudun katsoon taakseni pimeällä, mä joudun juosta kotiin koska kuulin askelia takanani, mä joudun pelkään muita ihmisiä varsinki miehiä, koska mut on opetettu tähän, lapsesta asti, koska maailma on suuri ja vaarallinen, ja mä olen pieni ja heikko, sekä nainen. Vittu mitä paskaa. Onneks osaan juosta lujaa, en mä muuten ois varmaan enään ees elossa.

Hengitä

”Goda tankar, goda ord, sprida lycka på vår jord” eli: ”kauniita ajatuksia, kauniita sanoja, levitä onnea maapallollemme. Näin karkeasti suomennettuna. 

Mä nään nuo sanat joka päivä, ne on tarkasti ommeltu ristipistoina kankaalle, ja se kangas on kehystetty kauniiseen kultaseen kehykseen. Se kehys on olohuoneen seinällä, kahden nojatuolin yllä. Nojatuolien joissa oon istunu lapsesta asti, ja niissä kultasissa kehyksissä on se teksti jonka oon niin monesti lukenu, teksti jonka osaan ulkoa, teksti joka antaa samalla sekä toivoa että lohtua. 

Kuolema, se voi tulla yllättäen, tai sen tietää jo kauan ennen ku se edes on tapahtumassa. Kummassa tapauksessa tahansa, se sattuu. Sitä kipua ei voi oikeastaan kuvailla, osuvin kuvaus on ehkä että osa susta kuolee siinä samalla. Siinä sekottuu kaikki tunteet, se on yhtä tunteiden vuoristorataa, mistä ei vaan pääse pois, vaikka kuinka tekis mieli painaa jotain hätänappia ja päästä takasi tasaselle maalle. Muista vaan hengittää sillon ku pystyt, sä tarttet kaiken sen hapen mitä vaan pystyt ottaan. 

Kaiken sen itkun, vihan, surun jälkeen se helpottaa, sä oot päiviä, viikkoja tai jopa kuukausia menny siinä vuoristoradassa ylösalas, välillä saanu vedettyä keuhkot täyteen ilmaa ennenku sut on taas heitetty koko vauhdilla mäkeä alas, niin lujaa että se kaikki ilma iskeytyy susta taas pihalle ja yrität haukoa happea, mutta turhaan. Mutta nyt edessä on tasasempaa, pari alamäkeä voi tulla, mutta ne ei oo enään niin jyrkkiä, ne ei enään aiheuta suurta paniikkia, tai sitä tunnetta ettet tuu enään koskaan hengittämään. Ei silti oo mitään kiirettä, tunnustelet varovasti sitä että saatko tosiaan hengitettyä, jos et vielä saa, sekin on ok. Kestää aikansa, ennenku oppii taas hengittään, kaiken sen jälkeen. 

Mulla on edelleen asioita mitä en pysty kattoa kuoleman jälkeen, on synttärikortteja, ystävänpäiväkortteja, valokuvia, puhumattakaan siitä että oisin pystyny käymään haudalla. En oo valmis, enkä usko että tuun hetkeen oleen valmis. Mutta mä oon käyny tän ennenki läpi, ja mä selvisin tästä kaikesta aikasemminki. Sillon toki asiat oli vähän toisin, mulle jäi silti se oma turvapaikka, se oli edelleen tallella vaikka kuolema tuli. Mulla oli edelleen paikka mihin paeta maailmaa, paikka missä olin turvassa kaikelta...

Nyt mulla ei ole sitä paikkaa enään, ei ole paikkaa mihin mennä ku maailma kaatuu niskaan ja tarvit vaan paikan missä saa hetken vaan olla, käpertyä viltin sisälle, keittää kuppi teetä ja puhua monta tuntia kaikesta tai ei mistään. Ei ole paikkaa missä oot iästäs huolimatta se pieni tyttö edelleen. Ei ole enään turvapaikkaa, missä mikään tai kukaan ei voi satuttaa. 

Jäljelle jäi kaipuu, kipu ja suru. Muistot, ja tavarat jotka on myös täynnä muistoja. Silti sitä asiaa ei vaan pysty käsitteleen, sitä miettii jatkuvasti mitä ois voinu tehä toisin, samalla ku kyyneleet valuu pitkin poskia, silmiä kirvelee ja kurkkua polttaa. Sitä yrittää painaa kasvonsa siihen yhteen vilttiin, pöytäliinaan, pussilakanaan. Ihan mihin tahansa, jos siinä ois edelleen se tuttu turvallinen tuoksu jäljellä. Mutta ei sitä tuoksua enään oo, se on kadonnu jo aikoja sitte... Eikä se tuu enään takasi...