torstai 30. tammikuuta 2020

Masennus nimeltä Bertil

On todella raskasta, kun ei tunne mitään. On todella uuvuttavaa kun normaalia tunnesäätelyä ei ole yksinkertaisesti tällä hetkellä olemassa. Kun kaikki on tasapaksua harmaata, mikään ei tunnu miltään ja joka ikinen päivä on täysin samanlainen. Kun itse tiedostat sen että tämä ihminen joka nyt olen, se ei ole minä. Kun ennen itkit kun itketti, ja nauroit kun nauratti. Rakastit koko sydämmelläs ja vähän enemmän, haalit positiivisia asioita lähelle, ja samalla myös ehkä negatiivisia. Antaisin toisen jalkani siitä että osaisin itkeä, että osaisin tuntea edes jotakin, olis se sitte edes sitä negatiivista.

Masennus, tuo ihana ystäväni jota oon kantanu mukanani kymmenen vuotiaasta asti. Välillä se on lähteny lomalle, ja sitten taas tullu takasin, katsomaan miten oon edistyny viime kerrasta ku nähtiin. Se on aina mukana, välillä vähän piilossa, odottamassa että se voi nostaa päätänsä taas ja repiä kaiken alas. Mun masennus on kulkenu mun mukana kohta neljätoista vuotta, se on pitempi aika ku mun monet ystävyyssuhteet, vois kai sanoa että masennus on mun paras ystäväni, se ei koskaan jätä. Mun masennuksen nimi on Bert, tai ehkä Majlis, tai joku muu ruotsalainen vanha nimi. Se sopii sille. Olkoot hän Bertil, mutta häntä kutsutaan Bertiks. Bert on kakskielinen masennus, se alotti ruotsiks ja nyt se piinaa mua suomeksi. Bert ei tunne rajoja, eikä aikatauluja. Bert tulee ja menee miten hän itse haluaa. Antaa uskoa että se lähti vihdoin, mutta kyllä se sieltä aina takasi tulee.

Bert ei ole yhtä agressiivinen tällä kertaa, Bert ei halua satuttaa mua nyt. Se ei laita mun päähän ajatuksia itteni satuttamisesta mitä se teki aikasemmin, sen sijaan se piinaa mua eri tavalla. Viemällä kaiken multa, kaiken ilon, kaiken surun. Haluaisin ajattella että Bert vihdoin kyllästy ja alko pakkaamaan tavaransa, että jos tästä selvitään niin Bert on historiaa. Mutta eihän se koskaan oo niin. Mä vihaan sitä, mä vihaan sitä että se on kontroloinu mun elämää viimeset neljätoista vuotta, vienyt multa niin paljon, jättäny arpia. Aiheuttanu tuskaa ja häpeää. Mä vihaan sitä että se ei päästä irti, ettei se lähe menemään, edes lääkitys ei saa Bertiä katoamaan. Bert on minä ja minä olen Bert. Ehkä me kuulutaan yhteen, meistä on tullu yhtä. Minä ja hän, vuosikymmenien rakkaustarina. Siihen tottuu, sen kanssa oppii elämään. Enhän minä ees tiiä kuka mä oon, ilman Bertiä. Koska se on aina ollu siinä.

Mä olen yrittänyt päästää irti, mä olen yrittänyt hyväksyä sen että tää on se asia jonka kanssa mä elän, se asia jonka kanssa pitää vaan yksinkertasesti vaan selvitä. Mä en halua olla masentunu, mä en halua että mun "huono päivä" kestää pahimmillaan vuoden. Mä en jaksa kantaa tätä taakkaa, mutta mä en voi antaa sen enään viedä mua sinne kuoppaan missä aikasemmin oon ollu. Mä en voi makkoilla kuukautta sängynpohjalla ja tuijottaa kattoa. Mä en säälii enään itteäni, tai koita rangaista itteäni siitä että oon tämmönen. Mutta jos vaan saisin mun tunteet takasin... Jos voisin hetken tuntea jotain muuta ku pelkkää harmaata ja vihaa, niin voisin ehkä jopa olla onnellinen.

Kai mulla ehkä on yksinkertasesti joku tunne burnoutti, tiedostan itsekkin sen että mun pitäs antaa enemmän kaikille, ja jaksaa olla kunnolla. Mutta silti jokaikinen päivä on yhtä selviytymistä, mä olen ihan loppu, mutta silti painan eteenpäin, käyn töissä, teen lapselle ruokaa ja muistan jopa itekki syödä. Etin jatkuvasti jotain mikä sais ees jotain tunteita esiin mussa, mutta ne asiat on harvassa. Mutta se on pakko jatkaa sitä etsimistä, koska muuten mun pää hajoaa tähän. En oo silti valmis antaan periks, ei tääkään lopullista oo. Vielä joskus Bertil kyllästyy ja tajuaa etten oo sen, ja sitte voin olla taas minä. Ja sitä päivää mä odotan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti