What is love? Oh, baby don’t hurt me, no more.

 Mä en usko että oon koskaan rakastanut, tai olen rakastanut omalla tavallani, mikä on ollut väärä tapa. Se ei koskaan oo ollu rakkautta, koska mä en oikeasti taida edes tietää mitä rakkaus on. On mulla tietenkin käsitys siitä, mitä se on ja mitä sen kuuluis olla, mutta alan käsittään sen että en oo itse ehkä koskaan sitä kokenut, en sillä tavalla miten se kuuluis kokea. 

Mun rakkaus on aina pohjautunu suureen menettämisen pelkoon, tai siihen pelkoon että mut hylätään. Koska aikojen alusta mulle on muistettu kertoa se kuinka arvoton mä olen, kuinka kukaan ei jaksa mua, ei edes ne mun lähimmät ihmiset, kuinka suuri taakka mä kaikille olen pelkästään sillä että mä olen olemassa. Joten nykyään jos löydän ihmisen josta alan välittämään, mun kaikkia toimintoja ohjaa pelkkä pelko. Pelko siitä etten riitä, pelko siitä että toinen löytää jotain parempaa, tai yleisesti se että muut näkee mut niinku mä näen itseni: taakkana. 

Mä en usko että mä pystyisin rakastaa terveellä tavalla, mä voin päästä lähelle sitä, mutta mä epäilen sitäkin. Mä olen joutunu tekeen helvetisti töitä sen eteen että oon ees se mitä mä oon tällä hetkellä. Mä oon joutunu luomaan itteni tyhjästä, luomaan itteni täysin murretusta ihmisestä, jolla ei ollu selkärankaa, omaa tahtoa, tai omia ajatuksia. Mä olen luonut itteni ihmisestä joka inhos itteän ja kaikkea mitä oli. Mä olen luonut itteni ihmisestä joka huusi omalle peilikuvalleen kyyneleet valuen että ”miksi sun pitää olla tommonen”. Mä olen rämpinyt semmosen paskan läpi yhä uudestaan ja uudestaan, että välillä jopa mietin että miten ihmeessä yks ihminen voi kestää näin paljon. Mä loin itteni, mutta samalla mä loin ympärilleni niin paksut muurit, että mun on välillä vaikee päästää ketään niitten läpi, koska aina ku oon päästäny jonku läpi, mulle on taas näytetty miks ne oon alunperin rakentanu. Niitten muurien takia on nykyään ulkopuolisen silmissä kylmä, kivikasvonen, ylimielinen ihminen. Josta saan myös usein kuullakki, ja se sattuu, koska ei se ole sitä mitä mä oon, se on se mitä näytän ulospäin tahattomasti, koska pelkään kuollakseni sitä että vielä joskus päästän yhen ihmisen liikaa mun elämään, ja mut murretaan taas, ja se yks viimenen kerta onki liikaa. Ja oikeasti joku mun sisällä kuolee lopullisesti, ja samalla myös minä. 

Mä haluan rakastaa ja tulla rakastetuks, mä haluan näyttää sen mitä mä oon ja mitä mulla on antaa. Mä en halua että nää pelot ohjaa mua elämässä, mutta niin monet kerrat mulle on luvattu kuu taivaalta ja kerrottu että oon toiselle kaikki kaikessa, kun oikeasti en oo ollu mitään. Helposti korvattavissa, nopeasti unohdettu. Mä en oo ollu ees sen arvonen että mulle kerrotais että mua ei haluta. Ja sen jälkeen tuijotat itteäs taas peilistä ja mietit että mikä mussa on niin helvetin pielessä että en kelpaa. Ei mussa ole mitään vikaa, mutta mun pitää oppia se että vaikka kuinka pelkään menettää, mä en voi nostaa toista jalustalle ja peittää silmät kaikilta virheiltä, ja ajatella että jos kestän kaiken niin mua rakastetaan. Mä olen tehnyt sitä koko elämäni, ja mihin se on johtanu? Siihen että oon enemmän rikki ku koskaan, siihen että vaikka kuinka yritän rakastaa niin en pääse perille asti tunteitteni kanssa koska vastaan iskee seinä. Siihen että oon monet yöt itkeny itteni uneen, kun toisella on samaan aikaan kaikki hyvin. Se on johtanu siihen että vaikka huudan pelkästä tuskasta toisen edessä, saamatta sanaakaan suustani itkun seasta oon silti jääny yksin. Mä työstän mun pelkojani jatkuvasti, ja mä puran mun muureja. Ja mä tiedän sen että vielä joku päivä joku tulee mun elämään, ja se joku ottaa mua kädestä kiinni ja näyttää sen että mun ei tartte pelätä. Ja kaikista peloista huolimatta mä kelpaan, ja mä en löydä itteäni taas rikottuna yksin. Ja se ajatus saa mut jaksamaan, vielä joku päivä mä rakastan, ja muaki rakastetaan. 

Resilience

Resilience (n.) The ability to become strong, healthy or successful again after something bad happens.

Mä kävin taas pohjalla, sielä pimeässä paikassa, siinä synkässä mielentilassa mihin mun ei enään koskaan pitäny palata. Mä en vaan ite muista siitä oikeastaan mitään, mutta jälkeenpäin ajateltuna niin en ihmettelekkään sitä. Ihminen kestää asioita tiettyyn pisteeseen asti, ja mä koen että kaikesta erityisherkkyydestäni huolimatta kestän yllättävän paljon paskaa ennenku oikeasti murrun. Mä kannan tuskani itse, mä en heitä sitä kenenkään muun harteille, tai oleta että kukaan muu kantais sitä mun puolesta. Mutta joskus mäki romahan kaiken sen alle, ku sitä taakkaa on liikaa. Mutta joka kerta mä kerään itteni, ja nousen ylös, taas vähän viisaampana.

Mä oon joutunu tämän vuoden aikana oikeasti pohtimaan kuka mä olen, mitä mä haluan, mitä mä ylipäätänsä teen. Välillä tuntuu että oon selvittäny sen ja välillä taas tuntuu että oon enemmän hukassa ku mitä aikasemmin. Mutta silti käsitys siitä kuka oon, se alkaa pikkuhiljaa muovautumaan, se ei oo enään abstrakti sotku, aavistus tai harha. Mä tiedän kuka mä olen ja mä tiedän mitä mä tarvitsen elämältä ollakseni onnellinen.

Mä oon aina ajatellu että mun onnellisuus tulee toisista ihmisistä, siitä että mulla on toinen ihminen siinä. Ja tavallaan se tuleekin, mutta se ei voi jatkua näin. Että luotan mun onnen ja hyvinvoinnin aina muiden käsiin, ja hajoan ku ne ei haluakkaan enään pitää sitä. Mä en voi jatkaa sitä että annan toiselle heti 110% ittestäni jos mä en saa edes puoliakaan takasi, antaa kaikkeni ja vähän enemmän mutta silti olla aina se joka jää keräämään pirstaleita ittestäni pimeessä. Mä en jaksa särkeä itteäni kerta toisen jälkeen, joka ikinen kerta. Mä haluan silti luottaa ihmisiin, mä haluan näyttää sen mitä mä olen, mutta jatkossa aion olla varovaisempi. Koska mä luotin taas, mä uskoin kaikkeen mitä mulle sanottiin ja loin liikaa toivoa onnesta ja onnellisuudesta, löin sen kaiken toisen käsiin, koska halusin luottaa, halusin uskoa siihen että tää on nyt se mitä oon ettiny. Uskoin kaiken, uskoin ettei tää satuta, koska näin luvattiin. Kunnes kaikki taas katos, ja jäin yksin, ilman mitään selitystä miettimään että mitä tapahtu. Ja joku osa mun sisällä kuoli taas vähäsen. Oon vihanen ja pettyny, mutta en tiedä kumpaan enemmän, itteeni vai toiseen.

Mä en ole silti yksin, mulla on paljon ihmisiä mun ympärillä jotka rakastaa mua, paljon ihmisiä jotka on siinä ku heitä tartten, jotka on mun elämässä sen takia että ne haluaa. Yks ihminen kaikkien joukossa ei vaikuta siihen mitenkään. Jossen kelpaa niin sitte en kelpaa, en lähe taistelemaan ihmisen puolesta joka ei tekis mitään mun eteen. Mulla on ihmisiä jotka välittää musta, vaikka sitä toivoo että olis jollekki se asia mitä ne miettii heti ku ne herää, ja viiminen asia illalla ennenku ne nukahtaa. Mutta elämä ei oo reilua, ja paskaa tulee ovista ja ikkunoista kausittain, mutta mulla on silti niin paljon asioita elämässä mistä saan olla kiitollinen.

Ja mä tajusin sen ku mulle sanottiin:
”Mua niin harmittaa sun puolesta, koska näin oikeesti kuinka onnelliseks se teki sut, koko tilanne ylipäätänsä. Ja näki kuinka olit taas oma ittes, teit jääkahveja, olit ulkona ja muutenki nautit elämästä” 

Olin ehkä onnellinen, ja löysin sen onnellisuuden itsestäni toisen avulla. Mutta ne asiat mitä tein niin tein yksin, kun toinen oli muualla. Ja mä jatkan sitä mun onnellisuutta mikä mulla oli, minkä mä saan siitä että teen asioita mistä nautin, oli se sitte se että keitän ittelleni kahvit, meikkaan, lähden ulos, tai ihan mitä vaan mikä saa mut tunteen että oon elossa. Ja sitä kukaan ei voi viedä multa.

Masennus nimeltä Bertil

On todella raskasta, kun ei tunne mitään. On todella uuvuttavaa kun normaalia tunnesäätelyä ei ole yksinkertaisesti tällä hetkellä olemassa. Kun kaikki on tasapaksua harmaata, mikään ei tunnu miltään ja joka ikinen päivä on täysin samanlainen. Kun itse tiedostat sen että tämä ihminen joka nyt olen, se ei ole minä. Kun ennen itkit kun itketti, ja nauroit kun nauratti. Rakastit koko sydämmelläs ja vähän enemmän, haalit positiivisia asioita lähelle, ja samalla myös ehkä negatiivisia. Antaisin toisen jalkani siitä että osaisin itkeä, että osaisin tuntea edes jotakin, olis se sitte edes sitä negatiivista.

Masennus, tuo ihana ystäväni jota oon kantanu mukanani kymmenen vuotiaasta asti. Välillä se on lähteny lomalle, ja sitten taas tullu takasin, katsomaan miten oon edistyny viime kerrasta ku nähtiin. Se on aina mukana, välillä vähän piilossa, odottamassa että se voi nostaa päätänsä taas ja repiä kaiken alas. Mun masennus on kulkenu mun mukana kohta neljätoista vuotta, se on pitempi aika ku mun monet ystävyyssuhteet, vois kai sanoa että masennus on mun paras ystäväni, se ei koskaan jätä. Mun masennuksen nimi on Bert, tai ehkä Majlis, tai joku muu ruotsalainen vanha nimi. Se sopii sille. Olkoot hän Bertil, mutta häntä kutsutaan Bertiks. Bert on kakskielinen masennus, se alotti ruotsiks ja nyt se piinaa mua suomeksi. Bert ei tunne rajoja, eikä aikatauluja. Bert tulee ja menee miten hän itse haluaa. Antaa uskoa että se lähti vihdoin, mutta kyllä se sieltä aina takasi tulee.

Bert ei ole yhtä agressiivinen tällä kertaa, Bert ei halua satuttaa mua nyt. Se ei laita mun päähän ajatuksia itteni satuttamisesta mitä se teki aikasemmin, sen sijaan se piinaa mua eri tavalla. Viemällä kaiken multa, kaiken ilon, kaiken surun. Haluaisin ajattella että Bert vihdoin kyllästy ja alko pakkaamaan tavaransa, että jos tästä selvitään niin Bert on historiaa. Mutta eihän se koskaan oo niin. Mä vihaan sitä, mä vihaan sitä että se on kontroloinu mun elämää viimeset neljätoista vuotta, vienyt multa niin paljon, jättäny arpia. Aiheuttanu tuskaa ja häpeää. Mä vihaan sitä että se ei päästä irti, ettei se lähe menemään, edes lääkitys ei saa Bertiä katoamaan. Bert on minä ja minä olen Bert. Ehkä me kuulutaan yhteen, meistä on tullu yhtä. Minä ja hän, vuosikymmenien rakkaustarina. Siihen tottuu, sen kanssa oppii elämään. Enhän minä ees tiiä kuka mä oon, ilman Bertiä. Koska se on aina ollu siinä.

Mä olen yrittänyt päästää irti, mä olen yrittänyt hyväksyä sen että tää on se asia jonka kanssa mä elän, se asia jonka kanssa pitää vaan yksinkertasesti vaan selvitä. Mä en halua olla masentunu, mä en halua että mun "huono päivä" kestää pahimmillaan vuoden. Mä en jaksa kantaa tätä taakkaa, mutta mä en voi antaa sen enään viedä mua sinne kuoppaan missä aikasemmin oon ollu. Mä en voi makkoilla kuukautta sängynpohjalla ja tuijottaa kattoa. Mä en säälii enään itteäni, tai koita rangaista itteäni siitä että oon tämmönen. Mutta jos vaan saisin mun tunteet takasin... Jos voisin hetken tuntea jotain muuta ku pelkkää harmaata ja vihaa, niin voisin ehkä jopa olla onnellinen.

Kai mulla ehkä on yksinkertasesti joku tunne burnoutti, tiedostan itsekkin sen että mun pitäs antaa enemmän kaikille, ja jaksaa olla kunnolla. Mutta silti jokaikinen päivä on yhtä selviytymistä, mä olen ihan loppu, mutta silti painan eteenpäin, käyn töissä, teen lapselle ruokaa ja muistan jopa itekki syödä. Etin jatkuvasti jotain mikä sais ees jotain tunteita esiin mussa, mutta ne asiat on harvassa. Mutta se on pakko jatkaa sitä etsimistä, koska muuten mun pää hajoaa tähän. En oo silti valmis antaan periks, ei tääkään lopullista oo. Vielä joskus Bertil kyllästyy ja tajuaa etten oo sen, ja sitte voin olla taas minä. Ja sitä päivää mä odotan.