Mä en usko että oon koskaan rakastanut, tai olen rakastanut omalla tavallani, mikä on ollut väärä tapa. Se ei koskaan oo ollu rakkautta, koska mä en oikeasti taida edes tietää mitä rakkaus on. On mulla tietenkin käsitys siitä, mitä se on ja mitä sen kuuluis olla, mutta alan käsittään sen että en oo itse ehkä koskaan sitä kokenut, en sillä tavalla miten se kuuluis kokea.
Mun rakkaus on aina pohjautunu suureen menettämisen pelkoon, tai siihen pelkoon että mut hylätään. Koska aikojen alusta mulle on muistettu kertoa se kuinka arvoton mä olen, kuinka kukaan ei jaksa mua, ei edes ne mun lähimmät ihmiset, kuinka suuri taakka mä kaikille olen pelkästään sillä että mä olen olemassa. Joten nykyään jos löydän ihmisen josta alan välittämään, mun kaikkia toimintoja ohjaa pelkkä pelko. Pelko siitä etten riitä, pelko siitä että toinen löytää jotain parempaa, tai yleisesti se että muut näkee mut niinku mä näen itseni: taakkana.
Mä en usko että mä pystyisin rakastaa terveellä tavalla, mä voin päästä lähelle sitä, mutta mä epäilen sitäkin. Mä olen joutunu tekeen helvetisti töitä sen eteen että oon ees se mitä mä oon tällä hetkellä. Mä oon joutunu luomaan itteni tyhjästä, luomaan itteni täysin murretusta ihmisestä, jolla ei ollu selkärankaa, omaa tahtoa, tai omia ajatuksia. Mä olen luonut itteni ihmisestä joka inhos itteän ja kaikkea mitä oli. Mä olen luonut itteni ihmisestä joka huusi omalle peilikuvalleen kyyneleet valuen että ”miksi sun pitää olla tommonen”. Mä olen rämpinyt semmosen paskan läpi yhä uudestaan ja uudestaan, että välillä jopa mietin että miten ihmeessä yks ihminen voi kestää näin paljon. Mä loin itteni, mutta samalla mä loin ympärilleni niin paksut muurit, että mun on välillä vaikee päästää ketään niitten läpi, koska aina ku oon päästäny jonku läpi, mulle on taas näytetty miks ne oon alunperin rakentanu. Niitten muurien takia on nykyään ulkopuolisen silmissä kylmä, kivikasvonen, ylimielinen ihminen. Josta saan myös usein kuullakki, ja se sattuu, koska ei se ole sitä mitä mä oon, se on se mitä näytän ulospäin tahattomasti, koska pelkään kuollakseni sitä että vielä joskus päästän yhen ihmisen liikaa mun elämään, ja mut murretaan taas, ja se yks viimenen kerta onki liikaa. Ja oikeasti joku mun sisällä kuolee lopullisesti, ja samalla myös minä.
Mä haluan rakastaa ja tulla rakastetuks, mä haluan näyttää sen mitä mä oon ja mitä mulla on antaa. Mä en halua että nää pelot ohjaa mua elämässä, mutta niin monet kerrat mulle on luvattu kuu taivaalta ja kerrottu että oon toiselle kaikki kaikessa, kun oikeasti en oo ollu mitään. Helposti korvattavissa, nopeasti unohdettu. Mä en oo ollu ees sen arvonen että mulle kerrotais että mua ei haluta. Ja sen jälkeen tuijotat itteäs taas peilistä ja mietit että mikä mussa on niin helvetin pielessä että en kelpaa. Ei mussa ole mitään vikaa, mutta mun pitää oppia se että vaikka kuinka pelkään menettää, mä en voi nostaa toista jalustalle ja peittää silmät kaikilta virheiltä, ja ajatella että jos kestän kaiken niin mua rakastetaan. Mä olen tehnyt sitä koko elämäni, ja mihin se on johtanu? Siihen että oon enemmän rikki ku koskaan, siihen että vaikka kuinka yritän rakastaa niin en pääse perille asti tunteitteni kanssa koska vastaan iskee seinä. Siihen että oon monet yöt itkeny itteni uneen, kun toisella on samaan aikaan kaikki hyvin. Se on johtanu siihen että vaikka huudan pelkästä tuskasta toisen edessä, saamatta sanaakaan suustani itkun seasta oon silti jääny yksin. Mä työstän mun pelkojani jatkuvasti, ja mä puran mun muureja. Ja mä tiedän sen että vielä joku päivä joku tulee mun elämään, ja se joku ottaa mua kädestä kiinni ja näyttää sen että mun ei tartte pelätä. Ja kaikista peloista huolimatta mä kelpaan, ja mä en löydä itteäni taas rikottuna yksin. Ja se ajatus saa mut jaksamaan, vielä joku päivä mä rakastan, ja muaki rakastetaan.
