Haista v***u

Mä olen aina ollut ihminen joka tuntee asiat keskivertoa ihmistä voimakkaammin, ihminen joka haluaa nähdä toisissa vaan hyvää siitä huolimatta kuinka paskana muut ihmiset sitä toista pitää, ihminen joka hyppää kohti tuntemattomaa kädet levitettynä, vaikka se tarkottais että tiputaan, korkealta. Ihminen joka tekis mitä vaan toisen eteen, että sillä toisella ois hyvä olla, vaikka se tarkottais että muhun sattuu tai jopa pahimmassa tapauksessa kadotan itse siinä samalla.

Mä kadotin itseni, enkä ole vielä tänäkään päivänä löytänyt mua. Mä kadotin itseni, ja sen minkälaiseks olin luonut itseni. Mä kadotin kaiken, yhdessä hetkessä se kaikki mitä olin vuosien aikana rakentanu, se minkä eteen olin taistellu, se minkä eteen olin kärsiny. Se kaikki katos, eikä siitä tuu saamaan ees osaa takas. Mä en kykene enään muokkaamaan itsestäni sitä mitä mä olin parhaimmillani, mä en pysty nousemaan ja löytämään sitä ihmistä joka vielä hetki sitten katto takas peilistä. Ja miksi? Koska mä annoin sen kaiken pois, koska uskoin liikaa, ja annoin toisen polttaa sen kaiken raunioiks. Tuhota sen kaiken mitä mä olin rakentanu, tuhota sen ihmisen mikä olin, tuhota mut.

Kun sä rakastat liikaa, kun sä rakastat koko sydämelläs ja vielä vähän enemmän. Se on liiankin tuttua, se oli ainoa muoto rakkaudesta mitä tiesin, se oli ainoa tapa millä osasin rakastaa. Mä olisin tuonut kuun ja tähdet taivaalta, jos se ois antanu mulle ees vähän vastakaikua. Mä olisin opetellu puhumaan jokaista kieltä mitä tää maa päällään kantaa, jos se ois toista miellyttäny. Kunhan vaan oisin kelvannu, ja niin kauan mä yritin, ja niin monesti mä petyin. Että vaikka annoin kaikkeni, mulle ei jääny yhtään mitään, paitsi tyhjyys. Mä taivuin ja muutuin, sopiakseni siihen mitä toinen oli, saadakseni jotain takasin, vaikka prosentin, mä antaisin ne loput yhdeksänkymmentä yhdeksän. Mutta jossain vaiheessa tulee se päätepysäkki, ku tajuaa että ei oo enään oma itsensä, ku tajuaa ettei taida ees olla elossakaan.

Kun oot antanu kaikkes ja polttanu ittes loppuun. Ku yrität pitää kiinni asiasta joka polttaa sun sormet, mutta silti kaiken sen kivun ja tuskan läpi pidät kiinni. Ihan vitun sama vaikka menettäis kätensä, koska tässä on lämmin, ja tässä oli hetki hyvä olla. Ja sä pidät siitä kiinni, vaikka se sattuu, se sattuu niin ettei henki kulje, ja sä huomaat sen että sun iho palaa, mutta silti sä pidät kii, niinku se ois ainoo asia mikä pitää sut hengissä. Ainoa asia mikä pitää sut lämpimänä, mutta se polttaa, ja se tuli se ei pysy sun käsissä, sä et voi kontroloida sitä. Se leviää, ensin yks hiha, sitten toinen, huomaat että sun vaatteet on tulessa. Mutta silti et päästä irti, koska tässä on lämmin, vaikka suhun sattuu. Mitä sitten kun susta on jäljellä vaan hiillos, ku se tuli on tuhonnut sut täysin, ja alat huomaamaan että täälä onkin aika helvetin kylmä, Siinä vielä hetken tuntuu että kaikki on kasassa, kunnes eka tuulenpuuska tulee ja levittää kaiken sen tuhkan ilmaan, ja voit vaan katsoa voimattomana vierestä ku sä katoat sen tuulen mukana. Koska mitä susta on jäljellä enään, muutaku se kasa tuhkaa.

Mä tuhouduin, mä en tiedä kenelle oon enemmän vihanen, toiselle ihmiselle vai itselleni, koska mä annoin toisen tuhota mut. Aika parantaa haavat, mutta nää haavat ei oo parantunu, ne on mädääntyny ja ne puskee kaikkee paskaa pihallensa jatkuvasti. Mä yritän olla se mitä olin aikasemmin, mutta se on ku tyhjä kohta mun pään sisällä, mä en tiedä miten olla minä enään, koska mä en muista kuka mä olin. Mä en ole onnistunut löytämään itseäni enään, en sitä mitä olin. Ja tällä hetkellä en osaa olla paras versio itsestäni, en vaikka kuinka yrittäisin. Koska jotain meni rikki, enkä oo varma saako sitä enään korjattua... Mutta mä taistelen joka päivä sen eteen, että se korjaantuis, vielä joskus.

Juokse tyttö hyvä

Meiät on opetettu pelkäämään tätä elämää, meiät on opetettu pelkäämään muita, erityisesti miehiä. Meiät on opetettu olemaan jatkuvasti varuillaan, opetettu vilkuilemaan taakse ku me kävellään pimeällä yksin, varmuuden vuoks vilkuillaan taakse vaikka oiski vaan hämärää, tai valoista. Meiät on pienestä asti opetettu pelkäämään, pelkäämään sitä mitä meille voi tapahtua jos luotetaan tuntemattomiin, varsinki tuntemattomiin miehiin. Meiät on opetettu pysymään kaukana ihmisitä joita me ei tunneta, älä mene tuntemattoman auton kyytiin, äläkä yksin tuntemattoman mukaan ylipäätänsä, koska sut viedään, sut raiskataan ja tapetaan.

Pienestä pitäen tää ajatus on lyöty meiän päähän, pienestä pitäen meiät on opetettu pelkäämään sitä jos me liikutaan yksin jossain.. Pienestä pitäen meiät on opetettu tarkkaileen jatkuvasti meiän ympäristöä siinä pelossa että meille käy jotain jos meiän keskittyminen herppaantuu edes hetkeksi. Meiät on opetettu pelkäämään kaikkia ja kaikkea, Lyöty päähän se ajatus että me ei olla turvassa missään eikä keneltäkään jos me ollaan yksin. Ei me kyllä turvassa olla vaikka oltaiski kaksin.

Elämä on jatkuvaa "taistele tai pakene" tilannetta, mutta meitä ei olla opetettu taistelemaan, ainoastaan pakenemaan. Jotku meistä on oppinu myöhemmällä iällä sen taistelun, suurin osa vaan pakenee edelleen. Mä olen viisi vuotiaasta asti juossu pakoon tuntemattomia miehiä, koska maailma on paha paikka, ja mitä lujempaa mä juoksen sitä parempi. Jos ne saa sut kiinni sut viedää, joten juokse tyttö hyvä, jos haluat selviytyä tässä elämässä.

Mä en halua pelätä, mä en halua kulkea pimeällä ja vilkuilla taakseni, mä en halua säikähtää jokasta ääntä jonka kuulen. Mä en halua että joudun lisäämään tahtia ku nään että ihminen tulee vastaan, mä en halua ohittaa toista ihmistä sydän kurkussa valmiina pakenemaan, jos tämä toinen ihminen tekiski jotain. Mä en halua juosta kotiin koska näen että joku kävelee samaa tietä ku minä, ja kuvittelen että se seuraa mua, koska näin mulle on opetettu.Mä en halua elää jatkuvassa pelossa, mä en halua pelätä mun kotikaupunkia ja tuttuja teitä, mä en halua pelätä. Mutta mä pelkään.


Se tuttu ja turvallinen kotimatka, jota niin monesti oon kävelly, jota kautta mä kuljen aina ku meen kaupunkiin, tai tuun kaupungista kotia. Se tie jonka tunnen ulkoa, jonka osaisin kävellä unissaniki. Se muuttu sekunnissa pahaks, se ei ollu enään se tuttu ja turvallinen, vaan siitä tuli reitti jota en enään pimeällä halua kävellä. Ja ennen kun lähin kohti sitä tuttua ja turvallista reittiä, mietin että meenkö toista kautta, mutta päädyin siihen samaan vanhaan, koska sitä toista kautta olin kävelly vaan pari kertaa, ei se ole tuttu ja turvallinen, se on uusi ja pelottava. Sielä voi olla vaikka joku puskarunkkari, mutta ei, se runkkari oli mun normi reitin varrella. Enkä muista millon viimeks oisin pelänny niin paljon.

Ja mä joudun pelkään miestä joka seisoo muna kädessä puskassa, koska mä olen nainen, mä joudun katsoon taakseni pimeällä, mä joudun juosta kotiin koska kuulin askelia takanani, mä joudun pelkään muita ihmisiä varsinki miehiä, koska mut on opetettu tähän, lapsesta asti, koska maailma on suuri ja vaarallinen, ja mä olen pieni ja heikko, sekä nainen. Vittu mitä paskaa. Onneks osaan juosta lujaa, en mä muuten ois varmaan enään ees elossa.

Hengitä

”Goda tankar, goda ord, sprida lycka på vår jord” eli: ”kauniita ajatuksia, kauniita sanoja, levitä onnea maapallollemme. Näin karkeasti suomennettuna. 

Mä nään nuo sanat joka päivä, ne on tarkasti ommeltu ristipistoina kankaalle, ja se kangas on kehystetty kauniiseen kultaseen kehykseen. Se kehys on olohuoneen seinällä, kahden nojatuolin yllä. Nojatuolien joissa oon istunu lapsesta asti, ja niissä kultasissa kehyksissä on se teksti jonka oon niin monesti lukenu, teksti jonka osaan ulkoa, teksti joka antaa samalla sekä toivoa että lohtua. 

Kuolema, se voi tulla yllättäen, tai sen tietää jo kauan ennen ku se edes on tapahtumassa. Kummassa tapauksessa tahansa, se sattuu. Sitä kipua ei voi oikeastaan kuvailla, osuvin kuvaus on ehkä että osa susta kuolee siinä samalla. Siinä sekottuu kaikki tunteet, se on yhtä tunteiden vuoristorataa, mistä ei vaan pääse pois, vaikka kuinka tekis mieli painaa jotain hätänappia ja päästä takasi tasaselle maalle. Muista vaan hengittää sillon ku pystyt, sä tarttet kaiken sen hapen mitä vaan pystyt ottaan. 

Kaiken sen itkun, vihan, surun jälkeen se helpottaa, sä oot päiviä, viikkoja tai jopa kuukausia menny siinä vuoristoradassa ylösalas, välillä saanu vedettyä keuhkot täyteen ilmaa ennenku sut on taas heitetty koko vauhdilla mäkeä alas, niin lujaa että se kaikki ilma iskeytyy susta taas pihalle ja yrität haukoa happea, mutta turhaan. Mutta nyt edessä on tasasempaa, pari alamäkeä voi tulla, mutta ne ei oo enään niin jyrkkiä, ne ei enään aiheuta suurta paniikkia, tai sitä tunnetta ettet tuu enään koskaan hengittämään. Ei silti oo mitään kiirettä, tunnustelet varovasti sitä että saatko tosiaan hengitettyä, jos et vielä saa, sekin on ok. Kestää aikansa, ennenku oppii taas hengittään, kaiken sen jälkeen. 

Mulla on edelleen asioita mitä en pysty kattoa kuoleman jälkeen, on synttärikortteja, ystävänpäiväkortteja, valokuvia, puhumattakaan siitä että oisin pystyny käymään haudalla. En oo valmis, enkä usko että tuun hetkeen oleen valmis. Mutta mä oon käyny tän ennenki läpi, ja mä selvisin tästä kaikesta aikasemminki. Sillon toki asiat oli vähän toisin, mulle jäi silti se oma turvapaikka, se oli edelleen tallella vaikka kuolema tuli. Mulla oli edelleen paikka mihin paeta maailmaa, paikka missä olin turvassa kaikelta...

Nyt mulla ei ole sitä paikkaa enään, ei ole paikkaa mihin mennä ku maailma kaatuu niskaan ja tarvit vaan paikan missä saa hetken vaan olla, käpertyä viltin sisälle, keittää kuppi teetä ja puhua monta tuntia kaikesta tai ei mistään. Ei ole paikkaa missä oot iästäs huolimatta se pieni tyttö edelleen. Ei ole enään turvapaikkaa, missä mikään tai kukaan ei voi satuttaa. 

Jäljelle jäi kaipuu, kipu ja suru. Muistot, ja tavarat jotka on myös täynnä muistoja. Silti sitä asiaa ei vaan pysty käsitteleen, sitä miettii jatkuvasti mitä ois voinu tehä toisin, samalla ku kyyneleet valuu pitkin poskia, silmiä kirvelee ja kurkkua polttaa. Sitä yrittää painaa kasvonsa siihen yhteen vilttiin, pöytäliinaan, pussilakanaan. Ihan mihin tahansa, jos siinä ois edelleen se tuttu turvallinen tuoksu jäljellä. Mutta ei sitä tuoksua enään oo, se on kadonnu jo aikoja sitte... Eikä se tuu enään takasi...

”Yli pääsemises on se ylipääsemätön vaikeus, et pitäis päästä jonnekin”

Otsikkona tällä kertaa viisaita sanoja itse jumalalta, eli paprulta. Otsikko ehkä paljastaa sen mistä tänään kirjoitellaan, siitä en oo varma tuleeko tästä mitään koska viimesimmästä postauksesta oli yli kaks vuotta aikaa. Tällä hetkellä blogi on tyhjä, pyyhein kaikki vanhat tekstit pois, koska menneisyys ei enään määrittele mua, ei edes täälä. Mä alotan alusta, ja mä pääsen yli.

Meiän kaikkien elämässä tulee vastaan yks henkilö, se yks henkilö joka saa sut uskomaan siihen että maailma ei sittenkään ehkä oo niin kamala paikka, uskomaan siihen että jokanen ihminen ei ole kusipää joitten ainoa taivoite on satuttaa sua. Ihminen joka luo uskoa siihen että huominen itse asiassa on parempi, kirkaampi. Nämä ihmiset on meille joko sinaus tai opetus, sitä ei valitettavasti tiedä etukäteen, eikä siihen voi itse vaikuttaa, mitä hauskaa siinä muka ois jos se ois niin helppoa?

Mitä jos se ihminen on samaan aikaan sekä siunaus että opetus? Seki on mahdollista, se on hämmentävää mä tiedän. Sitä miettii sitä oloa mikä tuli, sitä onnellisuutta mikä sulla oli sen pienen hetken, ennenku se lipes sun otteesta, valu sormien välistä vaikka yritit saada siitä otteen, huutaen ja itkien yritit pitää sen siinä. Ettet vaan kadottais taas sitä pientä valoa minkä löysit, mutta et sä saa pidettyä siitä kiinni, se onnellisuus ei pysyny sun käessä, sen ei ollu alunperin tarkotuskaan osua sun käteen. Sä voit vaan kattoa vierestä, kuinka se valo vierii kauemmas ja kauemmas, sun on turha huutaa sen perään, se ei kuule sua, ja vaikka kuuliski niin kiinnostaisko sitä? Se on vaan valo, se on vaan sun onnellisuus. Mutta tässä pitää muistaa se, että syy meiän onnellisuuteen kuuluu olla me itse, ei kukaan muu. Vaikka kuinka paskalta tuntuuki, niin se valo, se ei voi olla sun syy onnellisuuteen, sun pitää osata olla onnellinen itse.

Mitä sä teet sen jälkeen ku se valo on hiipunu, ku sitä ei oo enään jäljellä? Mitä sä teet sitten ku tuntuu että oot tyhjä kuori, ku mikään ei tunnu miltään? Ku kävelet ympäri tyhjää kaupunkia yöllä ja koet näkeväs silmäkulmassas sen valon, mutta ku käännyt kattoon niin ei sielä ole mitään, pelkkää pimeyttä... Se pimeys hiipii päälle, se kiemurtelee jokasesta kolosta esiin, muistuttaa sua siitä mitä sulla oli, kääntää sun ajatukset, muistuttaa asioista: ”muistatko tän paikan? Tuola sä olit onnellinen vielä kaks viikkoa sitte, muistatko häh?!”. Ja kyllä sä muistat, muistat kaiken, vaikka et haluais muistaa. Mutta älä anna sille pimeydelle valtaa, älä anna sen kiemurrella sun mieleen vaan juokse, juokse! Älä kato taaksepäin, ja pysähdy vasta sitte ku on pakko, sitte ku keuhkoja polttaa, silmistä valuu kyyneleet ja jalat ei enään kanna, sitte saat pysähtyä, sitte on pakko pysähtyä...

Sun on pakko lopulta pysähtyä, pysähdy oikeesti ja mieti. Mieti sitä että jatkakko ittes piinaamista vai yritätkö päästä asiasta yli. Se onnellisuus on menny, se ei enään tuu takasi. Mutta se ei tarkota sitä ettetkö sä vois löytää onnellisuutta sun ympäriltäs. Sun onnellisuus ei edelleenkään ole kiinni muista ihmisistä, toki ne vaikuttaa siihen, mutta et sä voi heittää koko taakkaa jonku syliin ja olettaa että ne kantaa sen. Ne tiputtaa sen joka kerta ja sä tiiät sen, ja sä jäät poimiin ne sirpaleet, yrität pistää niitä yhteen ja kasata ittes taas. Mutta joka kerta pari palasta on menny hukkaan, sitä ei saa enään täysin samanlaiseks mitä se oli ennenku se tiputettiin, mutta jossain vaiheessa tulee joku, tai jokin joka täyttää ne tyhjät kohdat vähän erillaisilla palasilla, jotka muovautuu siihen koloon ajan myötä. Ja sitä ihmisyys on, me ollaan hauraita, toiset vähän enemmän ku toiset. Poimi ne palaset ylös, hengitä, ja jatka matkaa, sä selviät kyllä.