Otsikkona tällä kertaa viisaita sanoja itse jumalalta, eli paprulta. Otsikko ehkä paljastaa sen mistä tänään kirjoitellaan, siitä en oo varma tuleeko tästä mitään koska viimesimmästä postauksesta oli yli kaks vuotta aikaa. Tällä hetkellä blogi on tyhjä, pyyhein kaikki vanhat tekstit pois, koska menneisyys ei enään määrittele mua, ei edes täälä. Mä alotan alusta, ja mä pääsen yli.
Meiän kaikkien elämässä tulee vastaan yks henkilö, se yks henkilö joka saa sut uskomaan siihen että maailma ei sittenkään ehkä oo niin kamala paikka, uskomaan siihen että jokanen ihminen ei ole kusipää joitten ainoa taivoite on satuttaa sua. Ihminen joka luo uskoa siihen että huominen itse asiassa on parempi, kirkaampi. Nämä ihmiset on meille joko sinaus tai opetus, sitä ei valitettavasti tiedä etukäteen, eikä siihen voi itse vaikuttaa, mitä hauskaa siinä muka ois jos se ois niin helppoa?
Mitä jos se ihminen on samaan aikaan sekä siunaus että opetus? Seki on mahdollista, se on hämmentävää mä tiedän. Sitä miettii sitä oloa mikä tuli, sitä onnellisuutta mikä sulla oli sen pienen hetken, ennenku se lipes sun otteesta, valu sormien välistä vaikka yritit saada siitä otteen, huutaen ja itkien yritit pitää sen siinä. Ettet vaan kadottais taas sitä pientä valoa minkä löysit, mutta et sä saa pidettyä siitä kiinni, se onnellisuus ei pysyny sun käessä, sen ei ollu alunperin tarkotuskaan osua sun käteen. Sä voit vaan kattoa vierestä, kuinka se valo vierii kauemmas ja kauemmas, sun on turha huutaa sen perään, se ei kuule sua, ja vaikka kuuliski niin kiinnostaisko sitä? Se on vaan valo, se on vaan sun onnellisuus. Mutta tässä pitää muistaa se, että syy meiän onnellisuuteen kuuluu olla me itse, ei kukaan muu. Vaikka kuinka paskalta tuntuuki, niin se valo, se ei voi olla sun syy onnellisuuteen, sun pitää osata olla onnellinen itse.
Mitä sä teet sen jälkeen ku se valo on hiipunu, ku sitä ei oo enään jäljellä? Mitä sä teet sitten ku tuntuu että oot tyhjä kuori, ku mikään ei tunnu miltään? Ku kävelet ympäri tyhjää kaupunkia yöllä ja koet näkeväs silmäkulmassas sen valon, mutta ku käännyt kattoon niin ei sielä ole mitään, pelkkää pimeyttä... Se pimeys hiipii päälle, se kiemurtelee jokasesta kolosta esiin, muistuttaa sua siitä mitä sulla oli, kääntää sun ajatukset, muistuttaa asioista: ”muistatko tän paikan? Tuola sä olit onnellinen vielä kaks viikkoa sitte, muistatko häh?!”. Ja kyllä sä muistat, muistat kaiken, vaikka et haluais muistaa. Mutta älä anna sille pimeydelle valtaa, älä anna sen kiemurrella sun mieleen vaan juokse, juokse! Älä kato taaksepäin, ja pysähdy vasta sitte ku on pakko, sitte ku keuhkoja polttaa, silmistä valuu kyyneleet ja jalat ei enään kanna, sitte saat pysähtyä, sitte on pakko pysähtyä...
Sun on pakko lopulta pysähtyä, pysähdy oikeesti ja mieti. Mieti sitä että jatkakko ittes piinaamista vai yritätkö päästä asiasta yli. Se onnellisuus on menny, se ei enään tuu takasi. Mutta se ei tarkota sitä ettetkö sä vois löytää onnellisuutta sun ympäriltäs. Sun onnellisuus ei edelleenkään ole kiinni muista ihmisistä, toki ne vaikuttaa siihen, mutta et sä voi heittää koko taakkaa jonku syliin ja olettaa että ne kantaa sen. Ne tiputtaa sen joka kerta ja sä tiiät sen, ja sä jäät poimiin ne sirpaleet, yrität pistää niitä yhteen ja kasata ittes taas. Mutta joka kerta pari palasta on menny hukkaan, sitä ei saa enään täysin samanlaiseks mitä se oli ennenku se tiputettiin, mutta jossain vaiheessa tulee joku, tai jokin joka täyttää ne tyhjät kohdat vähän erillaisilla palasilla, jotka muovautuu siihen koloon ajan myötä. Ja sitä ihmisyys on, me ollaan hauraita, toiset vähän enemmän ku toiset. Poimi ne palaset ylös, hengitä, ja jatka matkaa, sä selviät kyllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti