torstai 11. huhtikuuta 2019

Hengitä

”Goda tankar, goda ord, sprida lycka på vår jord” eli: ”kauniita ajatuksia, kauniita sanoja, levitä onnea maapallollemme. Näin karkeasti suomennettuna. 

Mä nään nuo sanat joka päivä, ne on tarkasti ommeltu ristipistoina kankaalle, ja se kangas on kehystetty kauniiseen kultaseen kehykseen. Se kehys on olohuoneen seinällä, kahden nojatuolin yllä. Nojatuolien joissa oon istunu lapsesta asti, ja niissä kultasissa kehyksissä on se teksti jonka oon niin monesti lukenu, teksti jonka osaan ulkoa, teksti joka antaa samalla sekä toivoa että lohtua. 

Kuolema, se voi tulla yllättäen, tai sen tietää jo kauan ennen ku se edes on tapahtumassa. Kummassa tapauksessa tahansa, se sattuu. Sitä kipua ei voi oikeastaan kuvailla, osuvin kuvaus on ehkä että osa susta kuolee siinä samalla. Siinä sekottuu kaikki tunteet, se on yhtä tunteiden vuoristorataa, mistä ei vaan pääse pois, vaikka kuinka tekis mieli painaa jotain hätänappia ja päästä takasi tasaselle maalle. Muista vaan hengittää sillon ku pystyt, sä tarttet kaiken sen hapen mitä vaan pystyt ottaan. 

Kaiken sen itkun, vihan, surun jälkeen se helpottaa, sä oot päiviä, viikkoja tai jopa kuukausia menny siinä vuoristoradassa ylösalas, välillä saanu vedettyä keuhkot täyteen ilmaa ennenku sut on taas heitetty koko vauhdilla mäkeä alas, niin lujaa että se kaikki ilma iskeytyy susta taas pihalle ja yrität haukoa happea, mutta turhaan. Mutta nyt edessä on tasasempaa, pari alamäkeä voi tulla, mutta ne ei oo enään niin jyrkkiä, ne ei enään aiheuta suurta paniikkia, tai sitä tunnetta ettet tuu enään koskaan hengittämään. Ei silti oo mitään kiirettä, tunnustelet varovasti sitä että saatko tosiaan hengitettyä, jos et vielä saa, sekin on ok. Kestää aikansa, ennenku oppii taas hengittään, kaiken sen jälkeen. 

Mulla on edelleen asioita mitä en pysty kattoa kuoleman jälkeen, on synttärikortteja, ystävänpäiväkortteja, valokuvia, puhumattakaan siitä että oisin pystyny käymään haudalla. En oo valmis, enkä usko että tuun hetkeen oleen valmis. Mutta mä oon käyny tän ennenki läpi, ja mä selvisin tästä kaikesta aikasemminki. Sillon toki asiat oli vähän toisin, mulle jäi silti se oma turvapaikka, se oli edelleen tallella vaikka kuolema tuli. Mulla oli edelleen paikka mihin paeta maailmaa, paikka missä olin turvassa kaikelta...

Nyt mulla ei ole sitä paikkaa enään, ei ole paikkaa mihin mennä ku maailma kaatuu niskaan ja tarvit vaan paikan missä saa hetken vaan olla, käpertyä viltin sisälle, keittää kuppi teetä ja puhua monta tuntia kaikesta tai ei mistään. Ei ole paikkaa missä oot iästäs huolimatta se pieni tyttö edelleen. Ei ole enään turvapaikkaa, missä mikään tai kukaan ei voi satuttaa. 


Jäljelle jäi kaipuu, kipu ja suru. Muistot, ja tavarat jotka on myös täynnä muistoja. Silti sitä asiaa ei vaan pysty käsitteleen, sitä miettii jatkuvasti mitä ois voinu tehä toisin, samalla ku kyyneleet valuu pitkin poskia, silmiä kirvelee ja kurkkua polttaa. Sitä yrittää painaa kasvonsa siihen yhteen vilttiin, pöytäliinaan, pussilakanaan. Ihan mihin tahansa, jos siinä ois edelleen se tuttu turvallinen tuoksu jäljellä. Mutta ei sitä tuoksua enään oo, se on kadonnu jo aikoja sitte... Eikä se tuu enään takasi...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti