maanantai 12. elokuuta 2019

Juokse tyttö hyvä

Meiät on opetettu pelkäämään tätä elämää, meiät on opetettu pelkäämään muita, erityisesti miehiä. Meiät on opetettu olemaan jatkuvasti varuillaan, opetettu vilkuilemaan taakse ku me kävellään pimeällä yksin, varmuuden vuoks vilkuillaan taakse vaikka oiski vaan hämärää, tai valoista. Meiät on pienestä asti opetettu pelkäämään, pelkäämään sitä mitä meille voi tapahtua jos luotetaan tuntemattomiin, varsinki tuntemattomiin miehiin. Meiät on opetettu pysymään kaukana ihmisitä joita me ei tunneta, älä mene tuntemattoman auton kyytiin, äläkä yksin tuntemattoman mukaan ylipäätänsä, koska sut viedään, sut raiskataan ja tapetaan.

Pienestä pitäen tää ajatus on lyöty meiän päähän, pienestä pitäen meiät on opetettu pelkäämään sitä jos me liikutaan yksin jossain.. Pienestä pitäen meiät on opetettu tarkkaileen jatkuvasti meiän ympäristöä siinä pelossa että meille käy jotain jos meiän keskittyminen herppaantuu edes hetkeksi. Meiät on opetettu pelkäämään kaikkia ja kaikkea, Lyöty päähän se ajatus että me ei olla turvassa missään eikä keneltäkään jos me ollaan yksin. Ei me kyllä turvassa olla vaikka oltaiski kaksin.

Elämä on jatkuvaa "taistele tai pakene" tilannetta, mutta meitä ei olla opetettu taistelemaan, ainoastaan pakenemaan. Jotku meistä on oppinu myöhemmällä iällä sen taistelun, suurin osa vaan pakenee edelleen. Mä olen viisi vuotiaasta asti juossu pakoon tuntemattomia miehiä, koska maailma on paha paikka, ja mitä lujempaa mä juoksen sitä parempi. Jos ne saa sut kiinni sut viedää, joten juokse tyttö hyvä, jos haluat selviytyä tässä elämässä.

Mä en halua pelätä, mä en halua kulkea pimeällä ja vilkuilla taakseni, mä en halua säikähtää jokasta ääntä jonka kuulen. Mä en halua että joudun lisäämään tahtia ku nään että ihminen tulee vastaan, mä en halua ohittaa toista ihmistä sydän kurkussa valmiina pakenemaan, jos tämä toinen ihminen tekiski jotain. Mä en halua juosta kotiin koska näen että joku kävelee samaa tietä ku minä, ja kuvittelen että se seuraa mua, koska näin mulle on opetettu.Mä en halua elää jatkuvassa pelossa, mä en halua pelätä mun kotikaupunkia ja tuttuja teitä, mä en halua pelätä. Mutta mä pelkään.


Se tuttu ja turvallinen kotimatka, jota niin monesti oon kävelly, jota kautta mä kuljen aina ku meen kaupunkiin, tai tuun kaupungista kotia. Se tie jonka tunnen ulkoa, jonka osaisin kävellä unissaniki. Se muuttu sekunnissa pahaks, se ei ollu enään se tuttu ja turvallinen, vaan siitä tuli reitti jota en enään pimeällä halua kävellä. Ja ennen kun lähin kohti sitä tuttua ja turvallista reittiä, mietin että meenkö toista kautta, mutta päädyin siihen samaan vanhaan, koska sitä toista kautta olin kävelly vaan pari kertaa, ei se ole tuttu ja turvallinen, se on uusi ja pelottava. Sielä voi olla vaikka joku puskarunkkari, mutta ei, se runkkari oli mun normi reitin varrella. Enkä muista millon viimeks oisin pelänny niin paljon.

Ja mä joudun pelkään miestä joka seisoo muna kädessä puskassa, koska mä olen nainen, mä joudun katsoon taakseni pimeällä, mä joudun juosta kotiin koska kuulin askelia takanani, mä joudun pelkään muita ihmisiä varsinki miehiä, koska mut on opetettu tähän, lapsesta asti, koska maailma on suuri ja vaarallinen, ja mä olen pieni ja heikko, sekä nainen. Vittu mitä paskaa. Onneks osaan juosta lujaa, en mä muuten ois varmaan enään ees elossa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti