Mä olen aina ollut ihminen joka tuntee asiat keskivertoa ihmistä voimakkaammin, ihminen joka haluaa nähdä toisissa vaan hyvää siitä huolimatta kuinka paskana muut ihmiset sitä toista pitää, ihminen joka hyppää kohti tuntemattomaa kädet levitettynä, vaikka se tarkottais että tiputaan, korkealta. Ihminen joka tekis mitä vaan toisen eteen, että sillä toisella ois hyvä olla, vaikka se tarkottais että muhun sattuu tai jopa pahimmassa tapauksessa kadotan itse siinä samalla.
Mä kadotin itseni, enkä ole vielä tänäkään päivänä löytänyt mua. Mä kadotin itseni, ja sen minkälaiseks olin luonut itseni. Mä kadotin kaiken, yhdessä hetkessä se kaikki mitä olin vuosien aikana rakentanu, se minkä eteen olin taistellu, se minkä eteen olin kärsiny. Se kaikki katos, eikä siitä tuu saamaan ees osaa takas. Mä en kykene enään muokkaamaan itsestäni sitä mitä mä olin parhaimmillani, mä en pysty nousemaan ja löytämään sitä ihmistä joka vielä hetki sitten katto takas peilistä. Ja miksi? Koska mä annoin sen kaiken pois, koska uskoin liikaa, ja annoin toisen polttaa sen kaiken raunioiks. Tuhota sen kaiken mitä mä olin rakentanu, tuhota sen ihmisen mikä olin, tuhota mut.
Kun sä rakastat liikaa, kun sä rakastat koko sydämelläs ja vielä vähän enemmän. Se on liiankin tuttua, se oli ainoa muoto rakkaudesta mitä tiesin, se oli ainoa tapa millä osasin rakastaa. Mä olisin tuonut kuun ja tähdet taivaalta, jos se ois antanu mulle ees vähän vastakaikua. Mä olisin opetellu puhumaan jokaista kieltä mitä tää maa päällään kantaa, jos se ois toista miellyttäny. Kunhan vaan oisin kelvannu, ja niin kauan mä yritin, ja niin monesti mä petyin. Että vaikka annoin kaikkeni, mulle ei jääny yhtään mitään, paitsi tyhjyys. Mä taivuin ja muutuin, sopiakseni siihen mitä toinen oli, saadakseni jotain takasin, vaikka prosentin, mä antaisin ne loput yhdeksänkymmentä yhdeksän. Mutta jossain vaiheessa tulee se päätepysäkki, ku tajuaa että ei oo enään oma itsensä, ku tajuaa ettei taida ees olla elossakaan.
Kun oot antanu kaikkes ja polttanu ittes loppuun. Ku yrität pitää kiinni asiasta joka polttaa sun sormet, mutta silti kaiken sen kivun ja tuskan läpi pidät kiinni. Ihan vitun sama vaikka menettäis kätensä, koska tässä on lämmin, ja tässä oli hetki hyvä olla. Ja sä pidät siitä kiinni, vaikka se sattuu, se sattuu niin ettei henki kulje, ja sä huomaat sen että sun iho palaa, mutta silti sä pidät kii, niinku se ois ainoo asia mikä pitää sut hengissä. Ainoa asia mikä pitää sut lämpimänä, mutta se polttaa, ja se tuli se ei pysy sun käsissä, sä et voi kontroloida sitä. Se leviää, ensin yks hiha, sitten toinen, huomaat että sun vaatteet on tulessa. Mutta silti et päästä irti, koska tässä on lämmin, vaikka suhun sattuu. Mitä sitten kun susta on jäljellä vaan hiillos, ku se tuli on tuhonnut sut täysin, ja alat huomaamaan että täälä onkin aika helvetin kylmä, Siinä vielä hetken tuntuu että kaikki on kasassa, kunnes eka tuulenpuuska tulee ja levittää kaiken sen tuhkan ilmaan, ja voit vaan katsoa voimattomana vierestä ku sä katoat sen tuulen mukana. Koska mitä susta on jäljellä enään, muutaku se kasa tuhkaa.
Mä tuhouduin, mä en tiedä kenelle oon enemmän vihanen, toiselle ihmiselle vai itselleni, koska mä annoin toisen tuhota mut. Aika parantaa haavat, mutta nää haavat ei oo parantunu, ne on mädääntyny ja ne puskee kaikkee paskaa pihallensa jatkuvasti. Mä yritän olla se mitä olin aikasemmin, mutta se on ku tyhjä kohta mun pään sisällä, mä en tiedä miten olla minä enään, koska mä en muista kuka mä olin. Mä en ole onnistunut löytämään itseäni enään, en sitä mitä olin. Ja tällä hetkellä en osaa olla paras versio itsestäni, en vaikka kuinka yrittäisin. Koska jotain meni rikki, enkä oo varma saako sitä enään korjattua... Mutta mä taistelen joka päivä sen eteen, että se korjaantuis, vielä joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti