Melkeen vuoden tauon jälkeen palaan taas tänne, luultavasti kirjotan taas yhden tekstin ja katoan taas vuodeks mutta eipä sillä ole mitään väliä.
Mä löysin sen, mä löysin sen kaiken… Sen kaiken mitä toivoin ja vielä vähän enemmän, kaiken sen tavoitin mistä vuosi sitte suuressa tuskassa kirjotin. Kuinka paljon voi asiat muuttua siinä yhdessä vuodessa, kuinka eri ihminen katsookaan takas peilistä tänä päivänä. Ei se kaikki vaan tippunu käteen, tai ilmestyny tyhjästä. Eikä se kaikki ois tässä jossei ensin ois oppinu rakastamaan itteään, jossei ensin ois oppinu itsestään asioista ja oppinu olemaan yksin ja onnellinen niinkin. Kaikki tämä mitä elämässä nyt on, sitä ei ois jossei ois vielä joutunu rämpimään paskan läpi ja nousemaan sieltä vielä muutaman kerran. Mutta mä nousin, ja mä kasvoin ihmisenä, mä opein itsestäni asioita, mä opein muista asioita. Mä jouduin miettimään asioita, ja laittaan asioita tärkeysjärjestykseen, mun piti olla ensin itse valmis itselleni, ennenku pystyin olla valmis mihinkään muuhun. Ja tänä päivänä, mulla on se kaikki…
Rakkaus, se on ihmeellinen asia, ja kuten aikasemmin kirjotin, en sitä koskaan ollu kokenu. Ja nyt voin ihan varmuudella sen sanoa, että en sitä ollu kokenu. Ennenku nyt, nyt mä tiedän mitä se on. Vaikka sitä ei pysty pistään ees kunnolla sanoiks, koska sitä ei voi edes käsittää ennenku sen kokee kunnolla. Se on kaikkea mistä on unelmoinu mutta vielä parempaa, vielä enemmän. Se ruokkii sun sielua ja mieltä, saa sut tunteen asioita niin syvästi, ettet ollu varma että ihmisellä voi olla näin vahvoja tunteita. Se valtaa koko kehon ja mielen, vahvistaa sua, antaa toivoa. Ja kuinka hyvältä tuntuu löytää ihminen, joka rakastaa sua samalla voimakkuudella miten itsekkin rakastat. Kun tällä kertaa se ei ole sitä että tukahutat toisen sun tunteilla, vaan toinen ottaa ne vastaan, ja antaa yhtä paljon takasin.
Se on outoa, miten kaks ihmistä voi törmätä, niin oudossa paikassa kun esim työpaikalla, paikka missä vähiten odottaa ees sitä että tuola on se jonka kanssa nään koko mun tulevaisuuden. Ja yhtenä kauniina päivänä kävelet sinne ja sun koko loppuelämä alkaa siitä hetkestä. Kuinka pienestä se on kiinni että se kaikki ois menny ohi, jos ykski asia ois ollu erillailla, tätä hetkeä ei nyt ois, mutta niin vain silmänräpäyksessä voi saada ihan kaiken mistä on koskaan unelmoinu.
Mä rakastan tätä rakkautta minkä löysin, ja minkä sain. Mä rakastan sitä kuinka hyvä mulla on olla, ja mä hämmästyn jatkuvasti siitä kuinka paljon eri tunteita tässä herää. Siinä missä uskoin etten enään koskaan tuntis mitään, tai ainaskaan muuta mitä aikasemmin olin tuntenu niin saan kerta toisen jälkeen yllättyä että jo niille olemassa oleville tunteille löytyy vielä vähän enemmän voimakkuutta. Miten joku ihminen voikaan tehdä sen että tunnet näin, ja kuinka joku ihminen voi olla niin tuttu ja turvallinen heti alusta. Tavallaan mä ehkä uskon kohtaloon, varsinki tämän jälkeen. Koska ei tämmöstä tapahu, muutaku elokuvissa.
Mun ei tartte pelätä mitään, mun ei tarvitse miettiä kelpaanko mä. En hyvinä, enkä huonoina päivinä. Mua rakastetaan just semmosena ku mä olen, siinä missä minäkin rakastan toista just omana itsenään. Kun toinen näkee sussa kaiken, ja silti pitää sua täydellisenä se vasta hienoa onki. Mä pelkäsin, mä myönnän sen, mä pelkäsin että tää on taas yks pettymys muitten joukossa, ja mä löin kaikki pöytään lähes heti. Mä kerroin kaiken mikä mua oli satuttanu, kaiken mitä olin kokenu, ja pelkäsin että nyt viimestään toinen tajuaa että ei mussa ole mitään rakastettavaa, että oon vaan rikkinäinen ihminen. Sen kaiken jälkeen sanat jotka sai kuulla oli: ”eiköhän tää oo ihan virallista nyt”… siinä tilanteessa sitä tajus että millään ei oikeesti ole väliä, paitsi just sillä hetkellä. Millään vanhoilla asioilla ei oo mitään väliä. Koska siinä tilanteessa on vaan me. Kun koko suhde perustuu sille että ollaan tasa-arvosia, ja ollaan siinä hyvässä ja pahassa, kun asioista puhutaan, ja muistutetaan siitä että on pakko puhua jos on paha olla jostaki, tai muutenvaan. Mitään ei pidetä sisällä, vaan asiat selvitetään yhdessä, me rakennetaan tätä yhdessä, ja kannatellaan tätä yhdessä, me ollaan tässä yhdessä. Ja jos on päiviä ku toinen ei kykene oleen niin vahva ku toinen, niin sillon ollaan siinä toisen tukena, ja siitä selvitään, yhdessä. Kenelläkään muulla tai millään muulla ei ole väliä, ei muiden mielipiteillä tai neuvoilla tai millään muullakaan.
Onneks mä löysin just sen mun ihmisen 🖤
Koska millään muulla ei ole väliä…🖤
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti