Resilience

Resilience (n.) The ability to become strong, healthy or successful again after something bad happens.

Mä kävin taas pohjalla, sielä pimeässä paikassa, siinä synkässä mielentilassa mihin mun ei enään koskaan pitäny palata. Mä en vaan ite muista siitä oikeastaan mitään, mutta jälkeenpäin ajateltuna niin en ihmettelekkään sitä. Ihminen kestää asioita tiettyyn pisteeseen asti, ja mä koen että kaikesta erityisherkkyydestäni huolimatta kestän yllättävän paljon paskaa ennenku oikeasti murrun. Mä kannan tuskani itse, mä en heitä sitä kenenkään muun harteille, tai oleta että kukaan muu kantais sitä mun puolesta. Mutta joskus mäki romahan kaiken sen alle, ku sitä taakkaa on liikaa. Mutta joka kerta mä kerään itteni, ja nousen ylös, taas vähän viisaampana.

Mä oon joutunu tämän vuoden aikana oikeasti pohtimaan kuka mä olen, mitä mä haluan, mitä mä ylipäätänsä teen. Välillä tuntuu että oon selvittäny sen ja välillä taas tuntuu että oon enemmän hukassa ku mitä aikasemmin. Mutta silti käsitys siitä kuka oon, se alkaa pikkuhiljaa muovautumaan, se ei oo enään abstrakti sotku, aavistus tai harha. Mä tiedän kuka mä olen ja mä tiedän mitä mä tarvitsen elämältä ollakseni onnellinen.

Mä oon aina ajatellu että mun onnellisuus tulee toisista ihmisistä, siitä että mulla on toinen ihminen siinä. Ja tavallaan se tuleekin, mutta se ei voi jatkua näin. Että luotan mun onnen ja hyvinvoinnin aina muiden käsiin, ja hajoan ku ne ei haluakkaan enään pitää sitä. Mä en voi jatkaa sitä että annan toiselle heti 110% ittestäni jos mä en saa edes puoliakaan takasi, antaa kaikkeni ja vähän enemmän mutta silti olla aina se joka jää keräämään pirstaleita ittestäni pimeessä. Mä en jaksa särkeä itteäni kerta toisen jälkeen, joka ikinen kerta. Mä haluan silti luottaa ihmisiin, mä haluan näyttää sen mitä mä olen, mutta jatkossa aion olla varovaisempi. Koska mä luotin taas, mä uskoin kaikkeen mitä mulle sanottiin ja loin liikaa toivoa onnesta ja onnellisuudesta, löin sen kaiken toisen käsiin, koska halusin luottaa, halusin uskoa siihen että tää on nyt se mitä oon ettiny. Uskoin kaiken, uskoin ettei tää satuta, koska näin luvattiin. Kunnes kaikki taas katos, ja jäin yksin, ilman mitään selitystä miettimään että mitä tapahtu. Ja joku osa mun sisällä kuoli taas vähäsen. Oon vihanen ja pettyny, mutta en tiedä kumpaan enemmän, itteeni vai toiseen.

Mä en ole silti yksin, mulla on paljon ihmisiä mun ympärillä jotka rakastaa mua, paljon ihmisiä jotka on siinä ku heitä tartten, jotka on mun elämässä sen takia että ne haluaa. Yks ihminen kaikkien joukossa ei vaikuta siihen mitenkään. Jossen kelpaa niin sitte en kelpaa, en lähe taistelemaan ihmisen puolesta joka ei tekis mitään mun eteen. Mulla on ihmisiä jotka välittää musta, vaikka sitä toivoo että olis jollekki se asia mitä ne miettii heti ku ne herää, ja viiminen asia illalla ennenku ne nukahtaa. Mutta elämä ei oo reilua, ja paskaa tulee ovista ja ikkunoista kausittain, mutta mulla on silti niin paljon asioita elämässä mistä saan olla kiitollinen.

Ja mä tajusin sen ku mulle sanottiin:
”Mua niin harmittaa sun puolesta, koska näin oikeesti kuinka onnelliseks se teki sut, koko tilanne ylipäätänsä. Ja näki kuinka olit taas oma ittes, teit jääkahveja, olit ulkona ja muutenki nautit elämästä” 

Olin ehkä onnellinen, ja löysin sen onnellisuuden itsestäni toisen avulla. Mutta ne asiat mitä tein niin tein yksin, kun toinen oli muualla. Ja mä jatkan sitä mun onnellisuutta mikä mulla oli, minkä mä saan siitä että teen asioita mistä nautin, oli se sitte se että keitän ittelleni kahvit, meikkaan, lähden ulos, tai ihan mitä vaan mikä saa mut tunteen että oon elossa. Ja sitä kukaan ei voi viedä multa.